Isovarpaani iloitsee

Eeppisiä kokemuksia Mindfulness Peruskoulutuksesta CFM^©

Kirjoittaja on Jorma Luutonen, Mindfulness Ohjaaja CFM^© ja teksti perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä Leena Pennasen Mindfulness Peruskoulutuksen CFM^© ajoilta 2018-2019.

Tulin Leenan peruskoulutukseen omasta mielestäni jo paljon tietävänä. Ja kuivakkaan kriittisenä. Neljä vuotta säännöllisiä meditaatioharjoituksia ja kolme kurssia takana. Nyt yksi kurssi muiden perään. Vähän viilaisin taitojani, kuuntelisin ymmärtäväisenä taas yhden uuden opettajan aivoituksia. Korkein päämääräni oli saada parin vuoden päästä nimeni perään CFM©.

Ensimmäinen yhteenottoni Leenan kanssa tapahtui rusinansyömisharjoituksen yhteydessä. Uskalsin epäillä, voisiko jokainen uusi rusina pitemmän päälle olla järisyttävä kokemus. Leena katsahti minuun ja selitti kärsivällisesti, että kysymys on asenteesta, ensikertalaisen asenteesta. Uteliaisuudesta. Kyvystä nähdä ilman kaikenlatistavia tottumuksia. Juu, tiesinhän minä tämän, tietysti.

Pääni sai kestää muitakin kolauksia. Kävellessäni kurssipaikalle mieleeni usein tuli jonkinlainen ytimekäs mietelmä siitä, mitä olin viime päivinä oivaltanut meditoidessani. Ajatus kutitti päässä ilmaisua kinuten. Istuttiin matoille ja tehtiin harjoituksia. Sitten tuli hetki, jolloin sai jakaa ajatuksia – tai ei. Jaettiin kokemuksia. Kehokokemuksia! Eihän minulla sellaisia ollut. Tilanne veti niskan tiukaksi, nenää kutitti, eikä vatsakaan ollut tyytyväinen. Pahinta oli, että Leenan ohjeistus oli saanut aivoni sumentumaan. Mitään ei tullut mieleen. Itseluottamus oli tauolla.

Vähän väliä Leena kutsui meidät kehoomme. Miltä jalassasi tuntuu äskeisen joogaliikkeen jälkeen? Miltä kehossasi tuntuu, kun kuuntelet toisen puhetta parikeskustelussa? Miltä sinusta tuntui silloin, kun sanoit tuon? Miltä sinusta tuntuu nyt? Miltä kehossasi tuntuu, kun olet ihan pihalla?

Avautuihan se. Vähitellen. Kuukausien kuluessa. Kehomieli. Mielikeho. Ihmisen kokonaisuus. Kaikki tapahtuva tuntuu jossain. Jopa ajatuksillakin on keholliset heijastumat. Kurssikertojen välillä tein yllättäviä havaintoja. Esimerkiksi kehontuntemukseni muuttuivat jatkuvasti, kun lähestyin kävellen työpaikkaani. Kun lähdin työpaikalta, ruumiini tuntui taas ihan erilaiselta. Kun tapasin ihmisiä, kehoni kertoi suorin tuntemuksin, mitä mieltä se on heistä.

Kun olin ollut peruskoulutuksessa viisi kuukautta, kokemus mielen ja kehon ykseydestä saavutti asteen, jolloin tajusin, että maailmankuvani – vakaumukseni – on peruuttamattomasti muuttunut. Tajusin, että se, mitä minulle kurssilla opetetaan, on yksinkertaisesti totta. Kokemuksellinen totuus, selkeästi nähtynä. Tämä on hyväksyvää, tietoista läsnäoloa. Mindfulnessia. Aikaisemmin olin elänyt enimmäkseen päässäni ja ollut monessa suhteessa sokea.

No, vähän hävettää tällainen kääntymyskertomus. Tuntuu kuumotuksena poskien alueella, vähän ohimoissakin. Ylärintakehässä on myös jonkinmoista tuntemusta.

Mutta kehomieleen liittyvä järistys oli vain yksi keskeisistä kokemuksista peruskoulutuksen aikana. Kerran olin työpaikan ruokalassa hälinän, puheensorinan ja astioiden kilinän keskellä. Samassa tajusin, että olin sisältä täysin rauhallinen ja tyyni. Koin, että minussa elää rauha. Ikään kuin sisässäni olisi piste, josta rauha löytyy, kun siihen vain muistaa keskittää huomionsa. Olin kyllä lukenut tällaisen syvän, järkähtämättömän tyyneyden mahdollisuudesta, mutta nyt, pitkään kestäneen säännöllisen mindfulness-harjoitusten tekemisen jälkeen, se syntyi minussa.

Vielä yksi voimakas muisto peruskoulutuksesta liittyy nykyhetken kokemiseen ja käsittämiseen. Useimmiten nykyhetken mieltää pienenä aikajanalla siirtyvänä pisteenä, ja muun osan aikajanasta kattavat menneisyys ja tulevaisuus.  Kerran kurssilla tehtiin flow-kirjoitusharjoitusta: annettiin kynän johtaa prosessia ja katsottiin, mitä paperille ilmaantuu. En muista, mitä kirjoitin, mutta sitäkin paremmin sen mitä näin mielessäni, näynomaisesti. Menneisyys ja tulevaisuus kutistuivat kasaan, ja nykyhetken piste laajeni kaikkiin suuntiin, avaruuden äärettömyyksiin asti. Näin – koin! – että mennyt ja tuleva eivät ole tosiolevaisia, vaan todellisuus on nykyhetken alati muuttuva maailma. Tosi hetki, jossa syntyminen, oleminen ja katoaminen seuraavat toisiaan lukemattomilla mielikuvituksellisilla tasoilla.

Kaiken edellä kuvatun sain tekemällä päivästä toiseen samoja, yksinkertaisia ja väliin ikävystyttäviä huomion suuntaamisharjoituksia. Aktiviteettina mindfulnessin harjoittaminen rinnastuu kuntosalilla käyntiin. Nostosarjaa tehdessä ei välttämättä nauti, mutta lihas kasvaa siitä huolimatta. Mindfulnessissa et aina pysty heti hahmottamaan, miten kasvu tapahtuu tai miksi jokin harjoitus on juuri sellainen kuin se on. Jotain kuitenkin tapahtuu koko ajan. Ja kun olet kärsivällinen, tulee hetki jolloin huomaat, että sinulla on yllättävän paljon uusia voimia.

Mielen salilla ei olla yksin. On harjoituskaveri, jonka kanssa vaihdetaan kokemuksia puhelimitse viikoittain.  On kurssilaisten ryhmä, joka elää samaa prosessia. Kokemuksia sanoitetaan ja jaetaan. Lämmön ja yhteyden tunne kasvaa, ja sitä myös viljellään harjoituksissa.

Leena piirsi isolle paperille hyväksymisen maljan, johon mahtuu kaikenlaisia asioita, mukavia ja ikäviä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä, vaikeita ja helppoja. Tuohon maljaan mahtuu aivan kaikki, ja kaikelle on runsaasti tilaa. Tämä malja löytyy minusta itsestäni. Mindfulnesshan on tietoista hyväksyvää läsnäoloa. Konkreettisesti havaitsin kurssin loppupuolella, että omaa kehoa koskevat ajatukseni olivat muuttuneet entistä lempeämmiksi. Ihmissuhteissani minun taas oli helpompi hyväksyä läheisten ja kaukaisempien ihmisten hankalia puolia.  

Entäpä mikä kohta minusta iloitsi kurssista eniten? Epäilemättä vasemman jalkani isovarvas. Kehoa meditoidessa huomio keskitetään aina ensin siihen. Miksi ihmeessä? No, se on mahdollisimman kaukana päästä, ajattelun pesästä. Vasen isovarvas on kehomielen vallankumoussankari.

• Jorma Luutonen, Mindfulness Ohjaaja CFM^©