Miksi olen täällä? Lempeä ohjaaja on neuvonut kysymään tämän kysymyksen itseltämme läsnäoloharjoituksessa. Alitajunnastani nousee vastauksia, jotka ovat hieman erilaisia kuin ennakkoon pohtimani – keho on viisaampi kuin mieli, yhteys olemiseen mielen takana, ikävä itseni luo.
Tuntuu siltä, että viime aikoina elämä on laittanut minut seinää vasten. Olen joutunut luopumaan paljosta; työpaikasta, ihmissuhteesta, rakkaasta harrastuksesta. Olen nimennyt vuoden teemaksi ”vain tosi jää”. Olen myös melkoisen uupunut. Haluan pysähtyä tunnustelemaan sitä, mitä haluan loppuelämälläni tehdä. Katsoa rehellisesti itseäni ja elämääni. Mikä on minulle totta. Mitkä asiat kuuluvat minulle, mitkä eivät. Kun ystäväni mainitsi mindfulness-kurssista, jokin sai huomioni terävöitymään. Pysähdytään sitten kunnolla. Nyt on sen aika.
Opettajan ystävällisyys ja hänen kaunis, lempeä tapansa puhua saavat aikaan lämpimän ailahduksen sydänalassa ja luovat turvallisen tunnelman. ”Olet sydämellisesti tervetullut, juuri sellaisena kuin nyt olet…Pyydän sinua kiinnittämään huomiosi…Mikä juuri nyt tuntuu sinusta oikealta…” Voisiko itselleenkin puhua noin kauniisti? Voisiko sisäinen puhe olla noin ystävällistä, huomaavaista ja kunnioittavaa?
Opettaja kertoo, että tämä on itsestä huolehtimisen kurssi ja tulen huomaamaan, että näin tosiaan on. Tunnollisena suorittajana tunnen itseni suorastaan kapinalliseksi, kun makaan istumameditaation aikana pitkälläni, koska se tuntuu tänään selälle paremmalta. Mindful-joogassa teen toisen, minimaalisen pienen liikkeen ehdotetun sijasta. Jos rehellisesti kuulostelen itseäni, tiedän kyllä, kumpi on rakkaudellisempi vaihtoehto itseäni kohtaan, toiminta vai passiivisuus. Pysyä hiljaa vai puhua. Sanoa ei vai kyllä. Joskus rakastava teko on lähteä lenkille, joskus jäädä lepäämään sohvalle.
Mieleeni nousee vavahduttava ajatus: Mitä jos loppuelämäni ajan olenkin itseni puolella? Lempeänä, kannustavana, rohkaisevana tukena. Miten paljon helpompaa on kohdata vastoinkäymisiä ja tehdä vaikeita valintoja, jos ääni sisälläni on kannustava? Jos lempeä, turvallinen, aikuinen ääni sanoo sisäiselle lapselle: ”Ei ole mitään hätää, me selviämme tästä yhdessä.”
”Aloittelijan mieli on mahdollisuuksia täynnä, asiantuntijan ei.”
Shunroy Suzuki
Aloittelijan mieli on ihastuttava käsite ja tuo uteliaisuutta, leikkisyyttä ja ihmetystä ”tavallisiin” hetkiin. Aloittelijan mielentilassa kuuntelen enemmän, kiirehtimättä miettimään fiksua vastausta. Katselen ihmetyksellä ja kiitollisuudella arkisia asioita ympärilläni.
Huomaan myös, miten helposti mieli pyrkii arvottamaan asioita, hyvä tai paha, miellyttävä tai epämiellyttävä tunne, kokemus tai ihminen. Tietoinen, utelias aloittelijan mieli jää myös helposti kiireisen, suorittamista ja suoritteita arvostavan elämäntapamme jalkoihin.
Aivot pyrkivät auttamaan meitä ja säästämään energiaa siirtämällä mahdollisimman monia toimintojamme autopilotille. Joissain tilanteissa, vaikkapa tutussa ruokakaupassa tai pyykkiä ripustaessa tämä palveleekin meitä; arkisten asioiden hoitaminen sujuu kevyemmin, ilman tietoista ponnistelua. Mutta rajansa kaikella. Jos elämä alkaa sujua liiaksi autopilotilla, kadotamme jotakin tärkeää – hetkien kauneuden, arjen ihmeellisyyden, ihmettelyn taidon. Miten paljon iloa ja ihmetystä voikaan kokea tuoksuvasta kahvikupposesta, koiran silittämisestä, tuulen vireestä iholla silloin, kun kokemukselle avautuu, kun sen aistii kaikilla aisteillaan, kun sen sallii itselleen.
Avautuminen on myös asettumista haavoittuvaisuuden tilaan. Kun avaudumme, herkistymme, ja tunteet ja kokemukset tuntuvat voimistuvan. Paitsi miellyttävät, myös ne haastavat ja kipeät. Ehkä siksi turrutamme itseämme. Kuinka moni vanhempi tunnistaa pakahduttavan rakkauden, jopa kivun, kun todella avautuu kuuntelemaan lapsensa juttuja, on läsnä koko sielullaan ja kehollaan, miettimättä kauppalistaa tai kohta aloitettavia iltatoimia? Avautuminen hetkeen avaa meille elämän koko tunteiden kirjon, sen kivun ja kauneuden. Se paljastaa meille omat kokemuksemme siitä, että joitain tunteita ei ole ollut sopivaa tuntea, emmekä ole saaneet tukea ja kannattelua niiden kokemiseen.
Varmaankin samasta syystä huomaan usein vältteleväni meditaatioita, vaikka tiedän niiden tekevän hyvää. Meditaatio nostaa esiin alas painetut tunteet, ne vaikeatkin. Mindfulness-meditaatioissa ei voi paeta mantraan tai mielikuvamatkalle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat haastavia ja tuovat pintaan alas painetun. Rehellistä, herkkää kokemisen tilaa kuvaa mielestäni Helinä Siikala koskettavasti: ”Vain jos paljain käsin poimii tähtiä, oppii tuntemaan kivun ja kirkkauden, että ovat yhtä.”
Meditaation jälkeisellä metsäkävelyllä tuntuu, kuin kokisin luonnon HD-versiona entisestä. Värit ja äänet ovat kirkkaampia. Tunteet ovat voimakkaampia. Myös ne vaikeat. Tunnen raskaan möykyn rinnassa, sisäänhengitys tuntuu tukkoiselta. Sallin sen, annan sen vaan olla. Usein tällaisessa tilanteessa kaivan esiin kännykän, selaan somea tai soitan jollekulle. Nyt koetan vain olla itsessäni, möykkyineni kaikkineni.
(merkintä päiväkirjastani)
Onneksi voimme aikuisinakin oppia lempeää sisäistä puhetta, luoda rauhoittavan, aikuisen äänen sisällemme, joka rohkaisee ja kertoo meille, että kaikki tunteet ovat sallittuja, ei ole mitään hätää. Saat tuntea näin, vaikka se tekeekin kipeää. Sinä et ole tunteesi, tunteet tulevat ja menevät. Niiden alla, syvemmällä, on koko ajan rauha.
Teen kehomeditaation lähimetsässä puuta vasten nojaten. Joitakin ihmisiä kulkee ohi. Huomioni siirtyy heihin. Olen hieman vaivautunut, ja jos aistin oikein, ohikulkijoitakin taitaa vaivaannuttaa. Mietin, että yhteiskunnassamme tekeminen on normi, oleminen ei. Olisi täysin normaalia seistä polun varressa näppäilemässä puhelinta. Mutta jos vain on ja hengittää – outoa.
Opin uuden käsitteen, mikrotauko, ja rakastun siihen! Mikrotauko voi olla yksikin tietoinen hengitys, läsnäolon hetki ja palautuminen itseen ja omaan kehoon. Mikrotaukoja voi pitää missä ja koska vain – hektisessä palaverissa, lasten kanssa leikkiessä, vaikka vessassa istuessa. Mikrotauot tuovat happea ja huokoisuutta päiviin ja ovat ihastuttavan helppo ja realistinen tapa tuoda tietoisuuden hetkiä arjen keskelle. Ajattelen mikrotaukoja oivallisena tapana tuoda läsnäoloa lempeästi ja suorittamatta jokaiseen päivään. Kun pitkä meditaatio voi välillä tuntua raskaalta ja vaikealta, mikrotauko on aina huojennus ja lempeä pieni irtipäästäminen.
Miten ihanilta pienet tauot joka liikkeen jälkeen tuntuvatkaan mindful-joogassa – koko keho ihan kohisee. Joogassa tauot tuntuivat myös täyteläisemmiltä, rentouttavammilta kuin pelkkä tekemättä oleminen olisi ollut ilman sitä edeltävää liikettä. Kaikella on paikkansa – tekemisellä, olemisella, liikkeellä, pysähtymisellä.
Koemme usein sitä enemmän tyytymättömyyttä, mitä suurempi ero on sen välillä, minkälainen tilanne on, verrattuna siihen minkälainen sen mielestämme pitäisi olla.
Tästä sisäisestä taistelusta ja motkotuksesta irtipäästäminen tuntuu uskomattoman vapauttavalta, jos sen hetkittäin pystyy tekemään. On asioita, joihin emme juuri nyt voi vaikuttaa. Jospa vain antautuisimme ajatukselle ”nyt on näin”?
Mielenkiintoista on se, että kun asiat hyväksyy, yrittämättä muuttaa niitä, usein tukkoinen olo kehossa alkaa helpottaa, seisovaan veteen tulee virtauksen tunne. Tai sitten ei. Sitten vain koetan olla sen kanssa, hyväksyä senkin. Yhtenä päivänä kun nojailin metsässä puunrunkoon, minulle nousi ahdistus, jonka tunnistin liittyvän traumaattiseen kokemukseeni. Niin vahva tunne, että melkein oksensin. Mutta olin vain, kohtasin sen suoraan, ja se meni ikään kuin läpi ja olo kirkastui.
Mindfulnessissa kehotetaan luopumaan tavoitteesta saada jotakin aikaan. Tämä on minulle, mielelleni, toipuvalle suorittajalle ja perfektionistille todella haastava ajatus. Veikkaan, että monelle muullekin yhteiskunnassamme, jossa tapana on suorittaa ja palkita suorituksista. Huomaan, että mieli odottaa mindfulness-meditaatiossakin muutosta, rauhaa tai helpotusta, ja pettyy, jos sellaista ei tulekaan. Armottomalle suorittamiselle soisinkin vastavoimia paitsi omassa mielessäni, myös yhteiskunnassamme – luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta parempi tapa elää voisi olla pehmeämpi, rauhallisempi ja intuitiivisempi.
Impulssin ja reaktion väliin jää hetki, joka on mahdollisuutemme tehdä tietoinen tai ainakin tietoisempi valinta, kunhan vain huomaamme sen.
Minulle on todella silmiä avaavaa meditoida kotona, muun perheen ollessa paikalla. Havahduin siihen, että kotona olen jatkuvassa responsiivisuuden tilassa, aistien lapsen ja miehen tunteita ja tarpeita, valmiina reagoimaan niihin. Meditaatio, tietoinen passiivisuus juuri kotona, arjen keskellä, tarjoaa minulle mahdollisuuden opetella olemaan omassa kodissani myös ilman äidin ja vaimon rooleja, ihan vaan omana itsenäni, avoimena myös omille ajatuksilleni, tarpeilleni ja tuntemuksilleni. Kuka minä olen, kun olen vain minä? Mitä minä tarvitsen?
Tietoinen syöminen on minulle kenties yksi vaikuttavimmasta ja vaikeimmista harjoituksista. Kun todella pysähdyn ruuan äärelle, aistimaan ruokaa kaikilla aisteilla, pysähdyn samalla itseni ja tunteitteni äärelle. Hämmästyin sitä kiireen tunnetta, jopa hätää, joka minussa nousee, kun syön hitaasti, viipyillen, keskittyen. Nouseeko se lapsen vauva-aikojen muistona, kun kehoni huusi ruokaa ja tilaisuuden tullen piti hotkia kiireesti? Vai kauempaa, syvemmältä, vaikeudesta kohdata tunteita ja sallia itselleen pysähtyminen, nautinto ja vastaanottaminen? En ollut tunnistanut, miten voimakkaita tunteita ruokaan liitän.
Huomaan myös entistä tarkemmin, mikä minulle sopii ja mitä kehoni oikeasti tarvitsee. Kun maistelen silmät kiinni lounassalaattia, huomaan kaipaavani sen sijasta lämmintä, mausteista ruokaa. Tietoinen syöminen yllätyksekseni vapauttaa syömistäni – kun syön tietoisesti, tunnistaen esiin nousevat tunteet ja tarpeet, en koe tarvitsevani tiukkoja ruokasääntöjä ja -rajoitteita. Tulen myös aidosti ravituksi vähemmällä. On todella mielenkiintoista havainnoida tunteita, joita nousee silloin kun mieleni tekee vaikkapa karkkia. Kaipaanko lohtua, syliä? Haluanko palkita itseni? Ravitseeko karkki minua? Sallin karkin itselleni, mutta yhä useammin huomaan valitsevani jonkun toisen vaihtoehdon. Ja jos valitsen karkin, pyrin nauttimaan siitä sallien, tietoisesti. Ohjaudun sisältäpäin – voin syödä kaikkea, jos se tuntuu ravitsevalta ja oikealta minulle.
Voisivatko tietoisemmat valinnat ja sallivuus laajentua koskemaan syömisen lisäksi koko elämää? Jos lempeästi katsoisin, onko tarpeideni ja mielihalujeni takana jokin syvempi tunne tai tarve, joka kaipaa tulla kohdatuksi? Jos tietoisemmin miettisin, mikä todella ravitsee minua, mikä kuluttaa?
Näen somessa viisaan sitaatin: ”Murehtiminen ei ratkaise huomispäivän ongelmia. Se vie tämän päivän rauhan.” Kurssi on vahvistanut kokemustani siitä, että koska vain, missä vain, voin palauttaa itseni tähän hetkeen, rentouttaa kehoni ja hieman hellittää kontrollia.
Minulla on ollut tapana tuoda itseni kehooni ja läsnäoloon aiemminkin, osaamatta kutsua sitä mindfulnessiksi. Kaupan ruuhkassa tai festarikeikan tungoksessa olen joskus ajatellut, että olen turvassa täällä kehoni rajojen sisäpuolella, ihoni alla, oman kehoni lämmössä, rauhallisesti hengittäen. Nyt huomaan tehdä sitä useammin ja tietoisemmin.
Ohjatuissa meditaatioissa korostetaan, että mielen vaeltelu on normaalia, terve mieli harhailee ja huomion voi aina palauttaa kehoon ja tähän hetkeen. Koetan suhtautua yhtä lempeästi väliin jääneisiin harjoituksiin – itseni piiskaamisen sijaan voi aina palata harjoitukseen, aloittaa alusta. Kaikki on kotiinpäin, yksikin tietoinen hengitys.
Entä tavoitteeni, tai pikemminkin asiat, jotka nousivat alitajunnastani kurssin alussa? Uskon yhä vahvemmin siihen, että keho on viisaampi ja ennen kaikkea rehellisempi kuin mieli. Kehoa kannattaa kuunnella, sen tuntemuksille antaa huomiota. Keho tuo välillä vaikeita viestejä, mutta niitä ei kannata sivuuttaa. Laskeutumalla kehoon voi saada kosketuksen olemiseen mielen takana, läsnäoloon, hiljaisuuteen ja rauhaan. Koen myös, että ikävä itseni luo helpottuu sillä, että annan lempeästi itselleni luvan tuntea kaikenlaisia tunteita, sallin ja hyväksyn ne. Jos en voi hyväksyä, aloitan ajatuksesta: hyväksyn sen, etten hyväksy. Silloin jotain sisäisessä maailmassa usein liikahtaa ja olemiseen siivilöityy ihmetyksen ja toiveikkuuden säteitä.