Jähmettyneestä virtaavaksi

Kiipulan hiljaisen retriitin kokemuksia heinäkuussa 2022

Avaraan paikkaan

On ilta ennen Kiipulan viisipäiväisen hiljaisen retriitin alkua. Pakkaan. Se on tavallista yksinkertaisempaa. Ei kirjoja, tablettia, ei tiukkoja housuja tai kauluspaitoja. Ei mitään ylimääräistä. Pitäisi mennä aikaisin nukkumaan mutta en mene. Otan viskiryypyn ja selitän sitä vaimolle: on tarpeen kun lähtee luostariin.

Seuraavana aamuna ajan Kiipulan pihaan. Tuttu rakennusten ryhmittymä peltojen ja rotkoisen harjualueen välissä. Nautin maiseman avaruudesta. Sinisen kupolin näkee miltei taivaanrannasta toiseen. Pilvet ovat ohi lipuvia ajatuksia.

Astun meditaatiosaliin. Näen tuttuja kasvoja kursseilta tai aikaisemmilta retriiteiltä. Jälleennäkemisen hymyjä. Olemme yhdessä taas. Tämä on jo neljäs pitkä Leena Pennasen ohjaama arjesta vetäytymiseni.

Huonon kuuloni takia etsiydyn salissa lähelle ohjaajia. Leena ja Petri tervehtivät iloisesti ja vaihdan muutaman sanan Leenan kanssa. Salin avaruus ja meditaatiomattojen saaristo herättää minussa samantapaisia tunteita kuin maiseman avaruus. Kehomielen ja sydämen rajattomuus. Tässä. Ympärilläni.

Saamme ohjeistuksen tulevia päiviä varten. Ei puhelimia, lukemista, kirjoittamista, valokuvaamista, ja jopa katsekontakteja olisi hyvä välttää oman hiljaisuuden suojelemiseksi. Leena neuvoo olemaan utelias ja kärsivällinen. Seinällä on fläppitaulun paperille piirrettynä hyväksymisen syli, johon olemme kaikki nyt saapuneet.

Kerromme parikeskustelussa toisillemme odotuksistamme ja aikomuksistamme. Pian sen jälkeen laskeudumme sointumaljan sävelen saattelemina hiljaisuuteen. Juhlallista ja vähän kohtalokkuuden tuntuakin.

Ekstreme-laji?

Retriitin ohjelma alkaa aamujoogalla klo 7.30 ja myöhäisillan meditaatio päättyy 21.30. Päivässä on viisi meditaatiojaksoa, jotka jakaantuvat noin puolen tunnin pituisiin harjoituksiin. Meditaatiot ovat enimmäkseen samoja kuin Leenan ja Petrin pitämillä mindfulness-kursseilla. Istumameditaatiot vuorottelevat kävelymeditaatioiden kanssa. Askelmittarini lukema ylittää kymmenen tuhatta jokaisen kolmen täyden harjoituspäivän jälkeen.

Ohjelmaan kuuluvat myös pienryhmäkeskustelut, ja halukkailla on mahdollisuus yksilötapaamisiin Leenan ja Petrin kanssa.

Ensimmäinen päivä sujuu uuden aloittamiseen liittyvän kiihtymyksen voimalla. Toisen päivän aamuna herään kuudelta ja käyn juoksulenkillä. Sen tuoma energia kuitenkin loppuu aamupäivän toisen meditaatiojakson aikana. Niinpä suorastaan lyyhistyn kesken Leenan vetämän istumameditaation. Polviin ja pohkeisiin sattuu. Vaihtelen asentoa, nuokun läpi päivän harjoitusten. Kerran erehdyn menemään makuulle ja nukahdan. Pieleen menee. Suoritan retriittiä kuin ekstreme-lajia.

Vuosia sitten, ihan ensimmäisen retriittini yksilötapaamisessa Leena antoi ohjeen: hellitä, ota rennommin, yritä vähemmän! Minne hyväksymisen syli taas katosi? Mindfulness on tietoista hyväksyvää olemista, ei suorittamista.

Kolmantena päivänä retriitti alkaa tuntua ihan kivalta. Istumameditaatiossa oleskelen, kävelymeditaatiossa vaellan. Neljättä päivää hämmentää enää kasvava tietoisuus retriitin päättymisestä. Miltähän kymmenen päivän retriitti tuntuisi?

Päivien teemoja

Kullakin retriittipäivällä on oma teemansa. Toisen päivän teema on kehotietoisuus. Niinpä yritän löytää kodin ruumiissani – joogatessa, istuessa, noustessa, sateessa, vessassa… Olen kehomielessä, mielikehossa. Olen kehomieli.

Kolmannen päivän teemana on kokemuksen sävy. Mieli arvottaa automaattisesti jokaisen kokemukseni akselilla miellyttävä – neutraali – epämiellyttävä. Tällaiset arvottamiset ohjaavat reaktioitani ja toimintaani. Kyky toimia järkevästi kokemuksen sävyjen kanssa voi merkittävästi vähentää kärsimyksen määrää elämässäni.

Haluan lisää kivoja asioita ja pyrin kaikin tavoin varmistamaan, että saan niitä tulevaisuudessakin. Sitten petyn, kun en saakaan haluamaani. Kivusta tai tylsyydestä haluan välittömästi eroon.

Esimerkiksi tykkään juoda teetä. Siispä varastoin sitä kaappiini suuria määriä. Itse asiassa varastoin teetä myös muiden ihmisten kaappeihin omia tarpeitani varten. Ja vien heille tuliaisiksi teenkeittovälineitä…

Siirtymät aktiviteettien välillä ovat tylsiä. Siksi tyhjän hetken tullessa kotona avaan heti jonkin puhelimeni uutissovelluksista. Puolen päivän jälkeen olen jo uupunut eikä ajatus juokse.

Tällaisten järjettömyyksien hallinnassa mindfulness on hyvä apu. Tietoisuus kokemuksen sävystä voi lieventää tai suhteellistaa kokemusta. Lisäksi lähes kaikki kehontuntemukset ja tunteet ovat ohimeneviä, kuin tuulenpuuskat taivaalla.

Neljännen päivän teema on mieli ja sen monitahoinen vaikutus kokemukseemme. Mieli voi sumentaa pois näkyvistä sen, mitä todella tapahtuu nykyhetkessä. Mieli myös jaarittelee tarinoita, jotka ovat usein ihan päättömiä, kuten esimerkiksi kärpästarina tämän kirjoituksen lopussa.

Virraksi sulaminen

Kaikkien päivien iltameditaatiot liittyvät ystävälliseen asenteeseen ja itsemyötätuntoon. Erityisen voimakkaasti koen kyllä-meditaation. Siinä ensin käperryn ja jähmetyn tiuskimaan ”EI!” elämäni kipukohdille ja suurimmille haavoittuvuuksille. Sitten rentoudun ja avaudun lempeän hyväksyvään asenteeseen sanoen samoille asioille ”KYLLÄ!”.

Tämä on retriittini emotionaalinen huippukohta, jossa silmäni eivät säily kuivina. Mieleeni tulee hurja ajatus, että voisin eräässä toistuvassa ja minulle hyvin vaikeassa sosiaalisessa tilanteessa avoimesti kertoa muille, että tämä on nyt minulle arka kohta ja toivoisin muiden ottavan sen huomioon. Olevan minulle armollisia.

Tähän mennessä olen käynyt retriitissä läpi tiukan ponnistelun ja siitä hellittämisen. Olen yrittänyt etäisyyden saamista vastenmielisyyteen, ahneuteen ja ikävystymiseen. Olen kokenut siirtymisen kokoon käpertymisestä lempeään avautumiseen. Sitten sulan virraksi.

Tämä tapahtuu, kun Leena eräänä iltana ohjaa Jack Kornfieldin meditaation Healing power of attention. Siinä käyn läpi kehon kohtia ja muistelen, mitä tai miten ne ovat kokeneet, nähneet, kuulleet, tunteneet, rakastaneet, kantaneet, kasvattaneet, rakentaneet, särkeneet, kulkeneet, väsyneet, kärsineet ja iloinneet. Kunkin ruumiinosan kohdalla annan tarpeettoman kovuuden pehmetä, jännitysten raueta, kiinteän muuttua virtaavaksi, valua äiti maahan, yhtyä osaksi elämän loppumatonta virtaa.

Lähtö

Lähtöpäivänä mieleni ja jalkani ovat keveät. Hiljaisuuden purkamistilaisuudessa avaamme kokemaamme kolmen ryhmissä. Sitten mikrofoni alkaa kiertää ja osallistujat – myös etäyhteydellä mukana olevat – jakavat retriitistä löytämiään helmiä. Lopuksi Leena antaa vinkkejä arkielämään palaamisesta. Olemmehan herkässä mielentilassa, joten on oltava huomaavaisia sekä itseämme että läheisiämme kohtaan. Joku aloittaa aplodit Leenalle ja Petrille. Sitten lähdemme maailmaan.

Kiitos Leenalle, Petrille ja kaikille retriitin järjestelyihin osallistuneille!

Kiitokset sanattomasta yhteydestä kaikille keho-mieli-sydämen treenileiriin osallistuneille!

* * *

Eräänä iltapäivänä istun salissa Petrin ohjatessa meditaatiota. Iso kärpänen ihastuu minuun ja pörrää ympärilläni. Huitaisen sitä meditatiivisen laimeasti, mutta sen mielestä niskani on aivan vastustamaton paikka. Sinne se palaa yhä uudestaan. Petri istuu suoraan edessäni kolmen metrin päässä, onneksi silmät kiinni. En enää yksinkertaisesti kehtaa huitoa enempää. Teen ratkaisun.

Päätän, että kärpänen on nyt ystäväni. Veli Kärpänen. Sehän pitää minusta. Eikö olekin hieno asia? Annan sen kutitella niskavillojani, nuoleskella hyvänhajuisen shampooni tuoksua. Rajua! Elämäni ensimmäinen kärpässuhde!

Meditaation päätyttyä nousen ylös ja samassa tunnen, että niskastani putoaa jotain – muhkea vihreä koivulutikka. Karu totuus valkenee. Veli Kärpänen ei ollutkaan kiinnostunut minusta vaan tuon vihreän otuksen makeasta eritteestä! Tunnen itseni petetyksi. Siirrän hellävaraisesti koivulutikan nenäliinassa pihanurmikolle. Hetken kuluttua äsken tekemäni merkitys valkenee minulle. Olen juuri hyvästellyt sen todellisen hyönteisrakastettuni! Varsinainen kolmiodraama.

Jorma Luutonen