fbpx

8 viikon MBSR-kurssi: Pian kokemuksia

INTRO: Apua ja ihanaa – olen osallistumassa Mindfulness 8 viikon MBSR -kurssille!

Huomenna se alkaa, CFM:n järjestämä 8 viikon MBSR -kurssi Petrin ohjaamana. Myönnän, jännittää. Ensinnäkin tämä on minun ensimmäinen Zoom -osallistuminen live -online -kurssille ylipäätään. Tekniset asiat tuovat oman mausteensa kurssiin, mutta onneksi ohjeet vaikuttavat helpoilta. Mistäpä sitä tietää, saatanpa yllättää itseni tykkäämästä nimenomaan tämän tyyppisesti toteutetusta kurssista! Yritän pysyä coolina asian suhteen. Ainakin olen kotona ja voin valmistella sinne itselleni mukavat olosuhteet kurssia varten, se tuntuu jo ihanalta.

Mietityttää kuitenkin. Miten pystyn vaalimaan itselleni viikoittaista aikaa tähän? Mitä jos repsahdan, se olisi noloa? En tiedä edes, onko kukaan niin koskaan tehnyt? En ole ottanut itselleni minkäänlaisia aikaan sidottuja harrastuksia valovuosiin, koska lasteni harrastaminen on logistisesti jo niin uuvuttavaa. Huomaan miettineeni vaivihkaa, millainenhan ryhmä kanssani on. Onkohan kurssilla saman henkisiä ihmisiä kuin minä? Toivon, että sulaudun porukkaan vähäeleisesti ilman sen suurempia numeroita.

Mindfulness on kiinnostanut minua vuosia, mutta olen elänyt ”sitku” -elämää. Lykännyt sitä. Tiennyt aina, että se on varmaan hyvä juttu, mutta olen jostain syystä huokaillut aloittamisen ajattelustakin. Epäillyt omia voimavaroja sitoutua, kehittyä ja oppia ties mitä kaikkea. En ole henkisesti laiska, mutta haluan tehdä asiat kunnolla, kun ryhdyn johonkin.  Tämä on tuntunut nimenomaan siltä, että valaistumiseen tarvittavaa energiaa ei ole ollut käytössä. Ja onhan se rahapuolikin. Mistä tiedän, saanko kaikkea irti tästä kurssista juuri nyt? Jokin sisälläni sanoo vaan, että nyt on sen aika! Kun tilaisuus tulee, en halua epäröidä!

Ehkä olen siirtänyt tätä juuri omien pelkojeni takia. Sama kaava on toistunut, tiedän, mutta en ole halunnut selvittää sitä sen koommin. Perhedynamiikan selvittelyissä ja töissä uupumisen merkkejä on ollut, myönnettäköön, enhän ole yli-ihminen.  Ihmissuhteetkin tuppaavat kuormittamaan minua, liekö sattumaa vai mitä. Olen aina selitellyt itselleni, että nämä ovat yleisiä kenen tahansa ihmisen haasteita, mutta jos olen ihan rehellinen itselleni, kyllä niissä ihan oma kaavani ainakin toistuu. Miksi en haluaisi tarttua nyt sitten siihen? Peukutan itselleni. Kyllä haluan.

Otan tämän ajan itselleni ja katson, mitä tapahtuu. En kai muuta voi, nyt kun olen kuitenkin ilmoittautunut. En tiedä kyllä, miltä minusta pitäisi huomenna tuntua tai voiko tällä kurssilla jopa epäonnistua…se olisi karmivaa…Kaikkea hullua hiipii mieleen, mutta luulen, että Petri osaa johdattaa minut kuitenkin oikeaan sfääriin itseni kanssa. Ehkä se siitä sitten. Sen olen tajunnut, etten voi enää teeskennellä itseni kanssa vaan yritän olla mahdollisimman avoin itselleni mahdollisista peloistani huolimatta. Voihan olla, että yritän huijata itseäni, ehkä se on ”normaalia”.

Äitinä olen tottunut pitämään raameja kasassa lasten arjen hyvinvoinnin eteen. Olen ikään kuin ohjelmoitunut jatkuvaan tiettyyn moodiin pitääkseni perhepaketin aina kasassa ja hyvässä kuosissa. Hyvin olen hommani hoitanut, mutta moodista poikkeamisesta onkin sitten tullut ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Minun on kerta kaikkiaan joskus vaikeaa rentoutua. En jaksa keskittyä lukemaan, yksin lenkillekin lähtö on joskus vaikeaa, tosin olen huomannut, että liike helpottaa rentoutumistani paremmin. Olen usein väsynyt, mistä joskus levossakin korkealla hakkaava leposykekin kertoo. Ehkä tässä on suurin oivallukseni tänään tälle kurssille osallistumisen syystäni. Tästä pidän kiinni!

1. KERTA: Aloittelijan mieltä vai asiantuntijan pulputusta?

Törmäsin jo töistä kotiin juostessa uuteen Petrin mainitsemaan tyyppiin itsessäni, asiantuntijan mieleen. Vanha tuttuhan se olikin – tietää kaiken, vastaukset tulee sieltä aina kuin ”apteekin hyllyltä”. Sama tyyppi taisi olla vahvasti läsnä, kun ryntäsin kotiin kiireellä kaikkea muuta kuin vastaanottavaisessa tilassa rentoutumiseen. Soimasin itseäni ajankäytön hallinnastani. Taas kerran.

Juuri kun asettelin läppärin tuolille, pitkä johto vetäisi takavasemmalla olevan lampun lattialle. Tätä ei olisi nyt tarvinnut, hätkähdin mielessäni, ”lievästi” stressaantuneena. Olin muistanut ottaa esilleharjoitukseen tarvittavat rusinat, mutta jännityskö lie, vessaan piti vielä mennä juuri kun olin asettautumassa matolle. Matkalla eteiseen vielä katsaus peiliin, check, vaatteet ok. Läppärin eteen asettuessa kurssi alkoikin samalla kellon lyömällä. Ja kas, asiantuntijan mieli tiesi heti Petrin antaman linkin auetessa, että nyt pitää vetää henkeä ja näyttää ulospäin hyvin rauhalliselta ja seesteiseltä.

Näin se meni. Inhimillisesti ja epätäydellisesti. Sain kurssin aikana henkisen synninpäästön kohelluksilleni siitä, että voin myös vaikuttaa omiin tilanteisiini jatkossa valitsemalla toisen tyypin, aloittelijan mielen. Tämä tyyppi ei odota minulta mitään. Hän antaa minun pysähtyä tilanteisiin ja saan mahdollisuuden hengittää läsnäolevasti siinä hetkessä, jos vain niin sallin. Ei kyllä ihan onnistunut minulta.

Esittelykierroksella huomasin, että on ihan ookoo jännittää (muutkin näköjään jännittää!). Omalla vuorollani en muistanut jännitykseltä puoliakaan, mitä olin aikeissa sanoa, koska yritin keskittyä muiden tarkkaavaiseen kuunteluun. Asiantuntijan mieli kyttäsi vaivihkaa muiden osallistujien kuvia vertaillen esimerkiksi niiden taustakuvia keskenään. Ajatusteni poukkoilu tuntui häiritsevältä. Mutta. Petrin ohjauksesta aloittelijan mieli palasi kuitenkin välillä takaisin. Lohdullista, että tämä jojoilu ei kuulemma haittaa, kuuluu ihan harjoittamiseen. Tunsin helpotusta.

Petrin olemus, tapa olla ja puhua kurssilla tekivät minuun vaikutuksen. Ja hei, se on jo paljon sanottu tällaiselta vuorovaikutuksen tutkijalta, puheviestijältä. Saan nimittäin kuulijana näppylöitä imelästä, miellyttämiseen pyrkivästä puhetavasta. Pelkäsin tätä etukäteen, mutta Petri loi luontevasti kurssille lämminhenkisen tunnelman. Varsinkin hänen humoristiset sanavalintansa upposivat minuun.

Ensimmäinen harjoitus meni minulta jotenkin ohi. Asiantuntijan mieli sanoi, että en ollut valmis. Etsin ja etsin asentoa, ja lopulta jo mietin, olenko etsinyt sitä jo liian kauan. Tarkkailin muita näytöltä ja ihmettelin, että jaloilleni ei mikään asento tuntunut hyvälle. Tunsin itseni kankeaksi ja tuli sekin mieleeni, että olisi pitänyt sitä joogaa aikoinaan jatkaa. No vaihtelin asentoa ja yritin keskittyä Petrin kuuntelemiseen.

Aloittelijan mieli -harjoituksessa johon käytimme rusinaa, mietin, olisiko Petriltä pitänyt kysyä aiemmin jotain korvaavaa maisteltavaa sen tilalle. En kerta kaikkiaan ole koskaan voinut sietää rusinoita! Ihmettelin jo lapsena, kun niitä aina tyrkytettiin herkkuina. Asiantuntijan mieli ei olisi  halunnut tarttua koko rusinaan ja jouduin tekemään henkisiä ponnisteluja harjoituksen aloittamiseksi.

Yritin kuitenkin tietoisesti pitkittää aistiharjoitusta ja keskittyä enemmän muihin aisteihin kuin maistamiseen. Hetkittäin huomasin pystyväni tähän, kaikessa muussa paitsi maistamisessa. Huomasin kuitenkin jossain määrin uteliaisuutta harjoitukseen, sen outouden takia. ”Outous kiinnostaa!” huikkasi aloittelijan mieli, vaikka asiantuntijan mieli oli huolissaan siitä, miten selviän rusinasta.

Loppuharjoituksesta, kehomeditaatiosta, en muista mitään Petrin ohjaaman varpaisiin keskittymisen jälkeen. Vaivuinko horrokseen vai mitä tapahtui? En tiedä. Ehkä olin liian väsynyt. Yhtä kaikki seuraavana yönä näin kummia unia, näin muun muassa unessani selvästi jonkun tuntemattoman miehen kasvot ja hänen tarkat kasvonpiirteensä. Se vasta ihmeellistä oli. Ehkä sainkin vähän kiinni tästä kurssista …ehkä tässä on jo muutoksen siemen aluillaan –  tästä on hyvä jatkaa omilla harjoituksilla!

2. KERTA: Harjoitus tekee mestarin – ja mestari tekee harjoitteita?

Tuttu sanonta monesta yhteydestä, mutta tulikin juuri ensimmäisenä mieleeni harjoittamisesta. Missä menen kotiharjoittelussa? Kamppailen edelleen ”suorittamisen” kanssa miettien välillä, olenhan tehnyt tehtäviä ”oikein”. Mutta olen tässä suhteessa itselleni nykyään armollisempi, sillä tunnistan siinä opitun mallin. MBSR -kurssin ansiosta olen tietoisempi asian vaikutuksesta itseeni ja herkällä korvalla sen suhteen harjoitellessani. Mahtavaa, jotain on siis liikahtanut nyt jo!

Ensimmäisten tapaamisviikkojen aikana kotitehtävien tekeminen oli minulle vaikeaa, joten haluan jakaa mietteitä ylipäätään kotiharjoittamisesta. Mitä enemmän kotitehtäviä olen tehnyt, sitä enemmän on tullut ilmiselväksi se, miten niihin sitoutuminen on täysin suhteessa siihen, mitä tästä 8 viikon MBSR -kurssista saa todella irti. Arjen ajanhallintani menee rehellisesti näin: Sitoudun? Kyllä! Harjoittelen säännöllisesti? Ehkä!

Päivät tuppaavat ruuhkautumaan, kuten varmaan meillä kaikilla enemmän tai vähemmän. Jouduinkin harjoittamisen aloittamisessa syvemmille vesille kuin osasin etukäteen arvata, koska esteitä ilmaantui eteeni jatkuvalla syötöllä. Kauas ei tarvinnut itsestäni mennä, kun törmäsin asiaan arvottaminenMiten järjestän arkeni, mitä voi jäädä pois ja mitä pitää ehdottomasti siihen kuulua? Niinpä huomasin kysyväni ensimmäisen viikon kotitehtävissä itseltäni: Mikä on minulle tärkeää juuri nyt?

Kysymys on helppo, mutta vastaus vaikea. Enkö osaa tehdä oikeita valintoja? Kaikki asiat eivät mahdu vuorokauden tunteihini. Äitinä olen aina pistänyt lasteni tarpeet itseni edelle. Oman jaksamiseni kannalta muutos on kuitenkin ollut nyt tarpeen. Voin pitää parempaa huolta itsestäni ja silti huolehtia jälkikasvusta, sillä he eivät ole enää ”pieniä”. Haluan raivata aikaa itselleni, vaikka se ei tunnu helpolta eikä ole aina täysin palkitsevaakaan – lapset ovat tottuneet läsnäolooni ja saatavuuteeni. Asiat ovat kuitenkin nyt viriämässä, jollain tapaa muuttumassa itselleni ihanaan suuntaan, kunhan vaan jatkan tästä eteenpäin. Olen iloinen, että voin jakaa kirjoittamalla tästä kokemuksestani.

Olen havahtunut orastavasti ja hetkittäin siihen, ettei minulta tosiaan vaadita mitään. Sen sijaan, että ”minun pitää ottaa” aika harjoittamiseen olen huomannut mieleni kevenevän, kun ”saan ottaa tai sallin itseni ottaa” aikaa harjoitteluun. Sanamuutoksilla on ollut suuri merkitys minulle. Sanojen pohtiminen on johdattanut minut syvään itsetutkiskeluun kun kävelen, ja ylipäätään liikkuessani. Liike on aina kummasti helpottanut ajatuksenjuoksuani. Huomaan, että olen siis itse seissyt harjoittamisen tukkeena, vaikka olen siitä syyttänyt arjen kiirettä.

Muistan, kun Petri on maininnut mielen ketterästä ja kekseliäästä toiminnasta. En ole tätä vaan aiemmin ajatellut tällä tavoin. Olen ymmärtänyt kyllä mielen itseä suojaavan defenssitehtävän, mutten pohtinut sen suurempaa yhteyttä kokonaiskuvaan. Olen vähätellyt tai mitätöinyt epämiellyttäviä tuntemuksiani, mutta en ole nähnyt niissä syy-seuraus -yhteyksiä. Tunnen iloa siitä, että usein harjoittamisessa voi putkahdella esiin näitä oivalluksia, joita kirjaan sitten ylös.

Päästäkseni käsiin konkreettiseen harjoittamiseen olenkin siis päätynyt tutkiskelemaan itseäni. Tämä voi antaa tukea muille samojen haasteiden kanssa painiville. Jos et pääse harjoittelussa alkuun/eteenpäin, tutkiskele, mikä sinua estää aloittamasta säännöllistä harjoittamista. Tukoksia on meillä kaikilla. Itseäni on auttanut harjoittamisen alussa eteenpäin luja (haluan!), mutta salliva (riitän!) lempeys (olet rakas!). ”Minä riitän, mutta että saan voimaa ja iloa lisää elämääni, haluan oppia harjoittelemaan siihen sitoutuen – järjestän siis aikaa siihen!”

3. KERTA: Suorittaja törmää kiireeseen ja orastavaan vauhdin muutokseen!

Säntäily ja deadlinet ovat usein monille arkipäivää. Itsekin taas säntäillessä kotiin näytön ääreen sovittuun tapaamisaikaan, tunnen kuitenkin olevani etuoikeutettu kuuluessani tähän ryhmään minulle tuntemattomia ihmisiä. Kuulen ja näen heidät joka viikko samaan aikaan. Saan jakaa ja vastaanottaa heidän arjen mietteitään, osallistua pienen hetken verran heidän elämäänsä. Ryhmässä on ihmeellinen voimavara. Jokin taika. 

Sen ansiosta sallin ehkä itselleni hiukkasen enemmän armollisuutta omaan elämääni. Saan usein oivalluksia muiden mietteistä ja sallin omille mieleen herääville asioilleni enemmän väljyyttä. Asiat suhteutuvat paremmin toisiinsa. Epätoivo vähenee ja inhimillisyys lisääntyy. ”En ole ainoa!” huudahtaa huojentunut mieleni.

On yllättävän vaikeaa harjoitella vastaanottavaa kuuntelemista. Miten herkästi mieli haluaisi lörpöttää toisen puheen päälle, muka osoittaakseen jo tietävänsä mitä toinen sanoo tai tukevansa, ”elävänsä” toisen mukana keskustelussa. Minulla on ystäviä, joiden kanssa olen vuosia puhunut osin päällekkäin, niin että se on jo sosiaalinen puhemalli sinänsä.

Kommentoimme koko ajan toistemme asioita, jopa hämillisesti niin, että toisen vastatessa toinen jo aloittaa uutta aihetta. Hyvin on toiminut, mutta ei se sovi kaikkien ihmisten kanssa eikä varsinkaan joka tilanteessa. Mieli on usein kärsimätön – keskusteluun kuluva aika pitäisi maksimoida ajallisesti. Ihan kuin vastaanottava kuunteleminen olisi ajan hukkaa. Sitähän se ei ole, tiedän, mutta jostain syystä pitää aina yrittää kiirehtiä, koska voi. Kohti seuraavaa aktiviteettia.

Kiire otti minut viime viikolla valtaansa. Petrin lempeät mietteet ja kotiharjoitteet jäivät ”Viikolla suoritettavien” -kansioon ja onnistuin hienosti jatkokehittelemään niistä ”pitäisi tehdä” -harjoituksia. Uuden päivitetyn kansion myötä tunsin huokailujeni lisääntyvän samaa vauhtia kuin viikko eteni. Suorituspaineita kasaantui. Että on sitten kerrottavaa tai näytettävää. Tuttu tunne jostain aiemmista tilanteista. Koin myös syyllisyyttä tekemättä jääneistä tehtävistä. Ehkä johdin itseni oppilaaksi koulumaailmaan.

Pidin kuitenkin ajantasaisesti Miellyttävien kokemusten kalenteria ja huomasin, että ruudut täyttyivät –  ruuhkaisesti! Kirjoittaja -minä olisi tempautunut pohtimaan kokemuksia syvällisemminkin sivujen verran, mutta onneksi ruudut olivat pieniä – pidättäydyin aikeesta muistaessani, että Petri pyysi välttämään liikaa analysointia. Palasin kehossa tuntuviin tuntemuksiin. Joitakin tuntemuksia oli vaikea eritellä, koska en ollut koskaan niin tehnyt. Ajatus tuntui oudolta. Olen varmaan mieltänyt tuntemukset aina kokonaisvaltaisina, tai näin olen ajatellut niiden olevan.

Harjoitteissa olen kuitenkin saanut kiinni jostain, jonkin ohikiitävän tuntemuksen siitä, miltä joku tuntuu kehossa. Kun vaan malttaa pysähtyä siihen ensin. Suorittaminen vaan on niin tuttua ja luonnollista minulle, ikään kuin luonnollinen liitännäinen itseeni. Pitäähän sitä olla tavoitteita! Lähipiirikin muistaa aina onnitella niistä näkyvistä saavutuksista.

Ongelmana on vaan, että tavoitteiden saavutusten jälkeen tulevat aina toiset tavoitteet enkä huomaa onnitella itseäni edes välitavoitteista. Vauhti on liian kova pyörässä, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Tämä on liikauttanut minua harjoituksissa ja olen huomannut, että olen jopa vältellyt tietyissä asioissa pysähtymistä. ”On turvallisempaa paahtaa eteenpäin kuin pysähtyä.” kehottaa mieli. No, hyväähän se tarkoittaa, mutta ilman pysähtymistä, jään out -sivukaistalle. Tämä mielessä kuljen nyt avoimesti kohti seuraavia harjoituksia!

4. KERTA: Pökköä pesään, Lyyli!

Näin kuulen yhä useammin itse itseäni tsemppaavan. Ilahduttavaa tässä on nyt se, että olen saanut rauhassa ja hitaasti jumpata mieltä – takapiiskuri tempoineen on ollut jossain, hyvällä tavalla, taka-alalla. Tarvittaessa se tulee kyllä esiin, ärhäkkäästikin, mutta jotain lempeää on kivunnut esiin sivukaistalta. Edelleenkin moni asia käy tiukan mankelin kautta, mutta itseruoskinta höllääntyy lupaavasti. Hyvä minä!

Olen tajunnut, että tässä armollisuudessa ei kuitenkaan kuljeta jäniksen selässä. Vuosikymmenien aktiviteetti- ja työelämäkuviot on hiottu asenteissa tappisuorituksiin ja millä teholla, vau! Mieli on ollut ylpeä! Jälki on ollut niin priimaa, että tästä vaikuttuneena en aina ole nähnyt metsää puilta. Olen ollut aika ajoin urautuneena, virheohjauksella, koska autopilotilla on vaan niin kiva mennä. Onhan se kätevää, mutta sokeuttavaa. On todellakin korkea aika huhuilla itseäni ja vaihtaa kiitoradan hehkuttelu Stop -merkkiin.

Kelluttelen itseäni. Sallin itselleni lisää myötätuntoa. Onneksi tämän kurssin ansiosta itsetutkiskeluni saa vielä jatkua. Yksin en tähän pystyisi, sen verran mielen vetkuttelua on elämässä tullut katsottua…voi pojat! 8 viikkoa kurssilla itseni kanssa on aika ruhtinaallista, mutta kaikki sen arvoista, jos sinä lukijani, vaikka kiinnostuit ja mietit ryhtymistä tähän. Suosittelen lämpimästi! Mielen asiat saavat kurssilla koko ajan lisää syvyyttä. Prosessoin. Ihmettelen. Hämmennyn. Kuulostaa salatieteiltä, mutta ainoat ”salat” ovat ne siellä sipulin eri kerroksissa olevat –  kuorittaessa esiin, jos haluan. Ja miksi en haluaisi – mikä voi olla tärkeämpää kuin oma hyvinvointi?

Viime tapaamiskerralla käsiteltiin stressin vaikutuksia ihmiseen. On aina mieltä avartavaa kuulla muiden kokemuksia asioista. Samaistun usein niihin. Tututkin asiat saavat uusia merkityksiä kun ne jakaa ryhmässä ääneen. Stressaavat tunteet riepottelevat herkästi mieltä. Stressi kerääntyy kehoon ja jää sinne, jos en tee sille jotain. Keho kuitenkin puhuu meille kaikille omaa kieltään, emme vain aina kuule itseämme, syystä tai toisesta.

Minulle kehon viestit tuntuvat liian usein vähäpätöisemmältä kuin ne oikeastaan ovat. Ehkä olen kuullut itseni, mutta en ole kuunnellut itseäni. Kuurous vie siihen, että keho paukahtaa, ennemmin tai myöhemmin. Kehon pitää pysäyttää ja pakottaa ottamaan vastuu hyvinvoinnista, jos ei sitä itse tee. Aika rajua. Tässä törmää taas siihen totuttuun malliin siitä, miten itseensä suhtautuu. Nyt Lyyli ottaa kopin tästä. Minä olen tärkeä ja siksi yritän tästedes kuunnella herkemmällä korvalla kehoani. Pökköä siis pesään – panostamaan itseeni!

5. KERTA: Haikeutta mummon kammarissa

Koin eilen merkityksellisen hetken MBSR -kurssilla. Asetuin rauhassa pitkälleni kehomeditaatioon ja jäin odottamaan Petrin ohjauksen alkamista. Tunsin pienessä hetkessäni muutamien minuuttien aikana erityistä levollisuutta ja tyyneyttä kaiken sen päivän arkipingotuksen jälkeen. Olin hetken ajattelematta mitään, ohjautumatta tietoisesti mihinkään. Tylsästi vain ”olin”.

Ehkä odottavalla kannalla, mutta tavoittelematta mitään ja mielikin oli, kas kummaa, kerrankin hiljaa. Yhtäkkiä jostain kummasta mieleeni tuli kuva lapsuuden mummolastani. Olin siinä pienenä tyttönä mummon kanssa tuvassa. Näky kesti vain hetken, mutta mummo kerkesi siinä minun kanssani kuitenkin köpötellä ruokalevolle kammariin. Muisto sai minut herkistymään. Mitä tämä tarkoitti? Mihin tällä viitataan? Mieli alkoi sittemmin kiivaana perään utelemaan: ”Ollaanko täällä leffassa?”

Mielenkiintoista, että ajallisesti olin tässä flashback -tilassa vain muutamia minuutteja, jos sitäkään. Herkistyneenä ja jotenkin rakkaudellisessa tilassa, kaihoa ja kaipuuta tuntien. Kaunis hetki, vaikkakin jollain tapaa surullisen sävyinen. Tämä kokemus vaikutti kehomeditaation harjoittamiseenikin, sillä tunsin jossain kohtaa nieleskeleväni ja silmieni kostuvan (ennen kuin mieli rupesi taas toppuuttelemaan, että ei nyt ruveta kuitenkaan tähän livelähetyksessä…). Hämmennys vaimeni, neutralisoitui ja harjoittaminen jatkui. Mummoa ja minua ei enää sen koommin näkynyt.

Kurssin ansiosta ymmärrän, että koin tämän hetken siksi, että itse myös mahdollistin sen. Sallin itselleni luvan pysähtyä ja olla läsnä ja kuunnella Petrin ohjausta. En torpedoinut itseltäni selinmakuulle siirtymisen hetkeä niin, että olisin yrittänyt tehdä jotain muuta samaan aikaan. Pystyin arvostamaan asettautumistani tilaan, itseäni tai hetkeä vähättelemättä. Mieleni pyrkii edelleen dissaamaan (niin kuin teinipoikani sanoisi) näitä pieniä sangen huomaamattomia hetkiä. 

Huomaan edelleen, että aliarvioin pienten hetkien voimaa, ikään kuin epäilisin ettei niissä voi koskaan tapahtua mitään jytisevää. Nehän vain tulevat ja menevät, ohikiitävät ja karkaavatkin, miksi keskittyä sitten yhteen vaivaiseen hetkeen? Ja kuitenkin, mitä muuta koko elämäni on kuin juurikin jono näitä aivan pieniä hetkiä? Miksi en sitten olisi läsnä mahdollisimman monissa niistä? Mieli vaan ei jaksaisi lähteä joustamaan tai venymään – laiska kun on!

Havahduin kurssilla taas siihen, miten liimassa keho ja ajatukset ovat toisiinsa! Tästä näkökulmasta tuntuu hullulta, jos hoitaa vain niistä toista. Mielessä nakertaminen välittyy kehoon ja kehosta kivun nakerrus kyllä välittyy kipakkana palautteena mieleen. Koko paketin hoitaminen on vaan niin jotenkin työlästä. Radat ja yhteydet ovat jo sisälläni olemassa, kiitos jonkun ei-varmaksi-tiedossa-olevan suunnittelijan, jos vaan minä poloinen asettuisin kunnolla itseeni ja tarttuisin puikkoihin! Ohjaisin ja radan varrelle huutaisin: ”Pidä huolta tästä tytöstä!”

6. KERTA: Kun ei sitten tapahtunut mitään…vai tapahtuiko?

Viime MBSR -tapaamisen jälkeen petyin itseeni. Edellinen tapaaminen kun oli minulle sisäisesti niin huikaiseva. Ja nyt kuitenkin taas se vanha tuttu – ne odotukset! Tapaamisen korkea odotusarvo oli hiipinyt kuin varkain esiin ja jotain vertailuakin mieli kerkesi käydä pikapikaa joihinkin tavoitteisiin: ”Miten nyt onnistuit?” Ja juuri kun ajattelin, että voin jo hellittää näistä suoritustavoitteista ja opituista malleista niin Mieli isolla M:llä tarjosi kaiken tämän minulle lautasella eteeni, hyvin tehokkaasti ja suoraan. Petyin, riemastuin ja helpotuin. Älynystyräni onneksi kilkattivat: ”Ahaa! Tästähän se Petri on puhunut kurssilla, mutta miten se taas yllätti?” Olen oppinut kuitenkin jotain, huomaan!

Ulkoilu on aina auttanut minua jäsentämään jonkin asian oppimista. Kävely ja raittiin ilman hengittäminen rentouttaa minua ja luo kokonaisvaltaista hyrinää kehooni, vapauttaa oloani – saa jotain minusta näkyväksi, kirkastaa itseäni. Huomasin jotain uutta viime kävelylläni. Kohtasin lähestyvät koiranulkoiluttajat jotenkin eri tavoin kuin ennen. Nimenomaan kohtasin, en vain katsonut sinnepäin.

Mikä huvittavinta, katsoin molempia erikseen, sekä ulkoiluttajaa että koiraa ja olin ihmeissäni, että koira usein reagoi siihen katsomalla minua takaisin. Vähän hämmentävää. Mieli ihmettelee, että mitäs siinä nyt on niin ihmeellistä – mutta on siinä, intän vastaan. Kohdatessa koin molemmat sekä ulkoiluttajan että koiran vahvasti erillisinä elävinä, tasavertaisina olentoina. Koin ystävällisyyttä ja lämpöä siihen, että elämme kaikki tässä samassa maailmassa yhdessä toistemme kanssa. Wau, rakkaudellisuutta tuntemattomaan ihmiseen – ja hmm, koiraan?

Ehkä olen hellittänyt. Saanut sittenkin kiinni jostain sisimmästäni, mietin. Elämääni on aina kuljettanut vahva tekeminen ja olen arvottanut itseäni tekemisestä näkyvien suoritusten välityksellä. Huomaan, että olen MBSR -kurssin myötä sallinut itselleni koko ajan vaan enemmän, jotain. Pikku hiljaa raottanut sallimisen verhoa aina vaan enemmän auki, koska se on vaan tuntunut niin hyvältä. Ei se kuitenkaan ole mennyt niin kuin Strömsössä. Monta kertaa olen joutunut ottamaan askelia taaksepäin – mutta olen löytänyt tähän palaamiseenikin armollisuutta itselleni. Minun ei tarvitse olla (edelleenkään…) täydellinen, edes hyvä. Niin uskomatonta se kuin onkin!

7. KERTA: Levottomasti läsnä

Olin eilen koko päivän levoton. En kerennyt ulos ottamaan happea ennen MBSR -kurssitapaamistamme, vaikka olin sitä koko päivän haikaillut. Saavuin live -tapaamiseen siksi mieli maassa, suu viirussa ja otsa rypyssä. Huolia ja huokauksia, niitä on arki täynnä. Huomaan nyt kerääväni stressiä jo jouluunkin liittyvistä asioista. Tulevaisuus siintää mieleeni vähän paineistettuna – mitä teen, missä olen, pysynkö edes terveenä?

Sisäinen hymy muistutti minua kurssilla siitä, miten omiin kehon tuntemuksiin ja tunteisiinkin voi yrittää itsekin vaikuttaa. Jo pelkkä hymyn ajatteleminen jollain tapaa venytti kasvojani korviini päin, ikään kuin silotti samalla huolenryppyni. Tunsin kasvojeni, silmieni ja otsan laskeutuvan ja rentoutuvan. Huomasin hengittäväni keuhkoilla pari kertaa syvempään. 

Valitsin rauhan sisälleni, siihen rypistyneeseen hetkeeni. Olen kurssilla havahtunut siihen, että olosuhteista huolimatta minulla on aina mahdollisuus valita: ryvenkö huolissani vai otanko rohkeasti ”kissan pöydälle”?  Voinko tutkia ystävällisen lempeästi kehossa tuntemaani levottomuutta, tarkastella sitä täysin puhtaalta pöydältä, ilman mitään kritiikkiä: ”Mitä minussa on juuri nyt meneillään?”

Miten helppoa olisi työntää levoton huolen roikale sivummalle ja turruttaa itseni ravitsemalla sitä jollain pika-aterialla? Ravitsemalla itseäni muiden odotuksilla ja riippuvuuksilla, kuuntelematta sisäistä itseäni, mitä se haluaa. Vaatii rohkeutta ja energiaa ottaa levottomuutta härkää sarvista. Pitää huolta itsestä. Olla aidosti kiinnostunut itsestä. Syvälliset pohdinnat itsestäni jatkuvat varmaan koko loppuelämäni. 

Hyväksynnän malja jatkaa täyttymistään edelleen jatkossakin kurssin ja harjoittamisen ansiosta. Minulle hyväksynnän malja tarkoittaa maljaa, johon kerään kokemuksia itsestäni ja itselleni. Yritän malttaa pysähtyä päivittäin maljan ääreen. Avata hetkeksi ikkunaa auki mieleeni. Tunnenko itseni ehkä ärtyisäksi tai piinaako joku ajatus minua? Yritän kuunnella kehoani ja sitä, mitä se puhuu minulle tuntemuksina. Ehkä se ei joskus puhu mitään, mutta sekin on hyvä huomio. Silläkin on merkityksensä.

”Hiljaisuus tuntuu nykyään hyvältä asialta”, sanoo suulas papupata. Siis minä. On ollut jokseenkin haastavaa jakaa kurssilla livenä kokemuksia niin, että ”vain” kuuntelee toista, on kokonaan läsnä toiselle. Haluaa toki niin tehdä muulloinkin, mutta totuus tarjoaa toista. Lähimmäisten kanssa tämä on joskus suorastaan mahdotonta. Kokeilin tutussa ystäväpiirissä läsnä olevaa kuuntelemista ja jäin tyystin puhujien jalkoihin. Tuntui, että olin vaihtopenkillä tai ainakin paitsiossa.

Erilainen pelipaikka ei kuitenkaan estänyt pelaamistani, vaikka näin luulin. Puheet vaikuttivat ehkä enemmän mieleeni (koska keskityin kuuntelemiseen) ja pystyin ”lukemaan” asioita enemmän rivien välistä (koska en miettinyt omaa puhettani). Olin varmaan rauhallisempi keskittyessäni vain vastaanottamaan kuulemaani. Luulen, että se välittyi myös puhujillekin. Tässäpä hyvä (joulu)lahja ystäville: läsnä oleva kuunteleminen, suosittelen!

8. KERTA: Madame – lentonne on valmisteltu, Bonne voyage!

Haikeus. Se jäi viimeisestä kurssikerrasta päällimmäisenä mieleen. Tutut kasvot poistuivat yksitellen ruudulta ja niin minäkin poistuin sieltä viimeisen kerran. Siinä se nyt oli. Vielä olisi mieli tehnyt huikata, että jos kuitenkin vielä tapaisimme, vaikka vain pikaisesti ensi viikolla. Kaksi kuukautta on kuitenkin tavattu toisiamme ja jaettu yhdessä kokemuksia. Olen oppinut kurssilta valtavasti, saanut muistutuksia itselleni jo ihan vuorovaikutuksestakin – miten tärkeää läsnä oleva kuuntelu on ja miten hiljaa olemisesta löytyy aina voimaa. Eikä lainkaan vähäpätöisin liene oivallus siitä, miten tärkeä minä olen – itselleni!

8 -viikon MBSR -kurssilla olen saanut ystävystyä uudella tapaa itseni kanssa. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin (tähän ikään mennessä…). Olen vuosia kaasuttanut tyylikkäästi itseni ohituskaistaa, mutkia oikoen, töyssyihin hiljentämättä.  Kurssilla sain Petrin ohjaamana ”luvan” pysähtyä, ottaa aikaa itselleni ja kokea avoimin mielin, mitä tapahtuu, kun kuuntelen itseäni oikein tarkalla korvalla. Kyllähän sieltä sitten kaikkea kuului! Jos muistelen kurssin ensimmäisiä tapaamisia, mieleni kehitteli taidokkaasti kaiken kyseenalaistavaa jupinaa, joka hiljalleen on jollain tapaa vaimentunut. Ei se poissa ole, mutta nautin eri tavalla itseni kanssa olemisesta kuin ennen.

Arvostan enemmän arjessa tekemiäni ponnistuksia ja annan tunnustusta niistä itselleni. En vähättele tai laiminlyö itseäni. Harjoittamisessani olen monta kertaa yllättynyt, hämmentynyt ja liikuttunut – olen huomannut, miten tiukoilla ohjaksilla olenkaan monesti mennyt ja ohjaksia löysäämättä ja vaatinut itseltäni vaan koko ajan lisää. Olen saanut valtavasti hyväksyntää siihen, mikä on minulle riittävää ja itsemyötätuntoni on kasvanut koko ajan. Melkoisen suuri asenteellinen muutos, sanoisin. Pidän siis parempaa huolta itsestäni. Kiitos Petrin lämpimän ohjauksen, oman harjoittamiseni ja koko ryhmän tuen.

Madame Pia on nyt saanut hyvät ohjeet tuleville lennoille. Siivet on huollettu, öljytty ja ilmapiirikin lupaavasti lennoille kutkuttavan innostava, edelleenkin. Kanssamatkustajina lennoilla on aina muutamat pysyvät vakiomatkustajat, osa lapsiakin, vaikka muutoin tulevilla lennoilla suurin osa matkustajista tulee vaihtumaan.

Lentojen huoltoihin on eilen kirjattu jatkosopimus, joka rauhoittaa varsinkin Madamea itseään. Tällä on myös todistetusti positiivinen vaikutus lennoilla aina mukana oleviin vakiomatkustajiin. Lennot siis jatkuvat, ilmakuopilla tai ilman, lentosäästä riippuen, mutta nyt on enää vain Madamesta itsestään kiinni se, miten lennetään tästä eteenpäin. Hyvää matkaa Madame ja muut lentäjät! Toivottavasti tapaamme vielä joillain lennoilla!

Ilmoittaudu 16.8. alkavalle MBSR-kurssille tästä!

Pian kokemuksia